Talouden elinkautinen

Velkahelvetin alkutekstit

”Miltä tuntuu kun et ole ihminen”

Marraskuu 2023

Perjantai ja marraskuun 17.pv vuonna 2023, herään uuteen päivään varovaisen toiveikkaana. Toiveikkaana siitä että saan naftaliinista herätetylle toiminimelleni yritystilin avattua. Olen täksi päiväksi saanut puhelin ajan paikallisesta pankista…

Ylimääräinen toiveikkuus karisee heti puhelun alussa, virkailija kun ottaa puheeksi että niin, kun sulla on näitä maksuhäiriömerkintöjä. Vastaukseni myötä, niin sellaisia yleensä tulee kun päätyy 500 000 euroa ulosottoon, on keskustelu valmis. Virkailija alkaa selittää että miten he oikein porukalla ovat pankissa asiaa pohtineet ja ottaen huomioon että rakennusala on hankalassa tilanteessa sekä nämä maksuhäiriömerkinnät, on lopputulos valitettavasti se ettei he suostu tiliä avaamaan.

Tämä oli siis lopputulos pankissa jossa olen ollut omistajajäsen nyt sitten 24 vuotta. Koska tämä pilasi päiväni niin ajattelin että kysyn asiaa toisesta pankista, lopputulos oli vielä nopeammin selvä, tietokone sanoo että ei voida avata tiliä.

Tässä kohtaa nyt mainittakoon että töitä olisi tiedossa useamman kuukauden ajaksi mutta kukaan ei halua avata toiminimeä varten tiliä, en siis ole hakenut luottoa, en pankkikorttia, vain tiliä jolla harjoittaa omaa elinkeinoa. Elinkeinoa jolla ansaita leipä perheelle ja maksaa laskuja, sitten kun verohallinto ja ulosottolaitos ovat ensin omansa saaneet.

Näin meillä Suomessa on tilanne, vuonna 2023… Kysyinkin sitä tänään pankkivirkailijalta että mitenköhän tämän on tarkoitus ehkäistä harmaata taloutta että elinkeinonharjoittajalle ei myönnetä tiliä? Vastasi että niin samaa hän on miettinyt mutta tällainen on tilanne.

Onneksi soitto oman toiminimen kirjanpidosta vastaavalle Ukko palvelulle kuitenkin rauhoitti mieltäni, koska ensinnäkin mua kohdeltiin ihmisenä eikä rikollisena ja toisekseen, sain vastauksen että koska toiminimi toimii yksinkertaisen kirjanpidon varassa niin et tarvitse erikseen yritystiliä.

Päällimmäiset ajatukset päivästä

Päällimmäiset ajatukset tästä päivästä on siis todella ristiriitaiset, en todellakaan ole mitenkään rasisti mutta fakta on että ulkomaalaisen on helpompi avata Suomessa tiliä kuin Suomalaisen joka on epäonnistunut.

Musta huumori on tullut kahdentoista vuoden aikana varsin tutuksi, siinä mentiin kaverin kanssa tänään kyllä aika syvälle, sillä fakta on että jos olisin murhannut jonkun niin olisin istunut vankilassa ehkä 6 vuotta. Mutta koska olen tehnyt konkurssin on kärsimykseni oltava elinikäinen… Tosin Suomessa se elinkautinen harvoin on edes sitä 12 vuotta jonka itse on tarponut.

On mahdollista että 15 vuodessa konkurssin velat vanhenevat ja sitä kautta olisi mahdollista vielä joskus saada ihmisarvo takaisin, mutta on myös mahdollista että velkojat uusivat vaatimuksensa ja homma jatkuu seuraavat 15 vuotta. Joten olen lopettanut lottoamisen, ei ole omissa käsissä tämä yhtälö…

Mitä on elämä kun epäonnistut

Meillä paljon poliitikot ja elinkeinoelämä suitsuttaa että Suomi tarvitsee yrittäjiä, että yrittäjät luovat työpaikkoja ja maa tarvitse lisää työntekijöitä.

Missään ei kuitenkaan nosteta esille sitä että mitä sitten kun lähdet yrittäjäksi ja et onnistukaan?

Se että olet yrittäjä ja teet töitä yksin, vastaat riskeistä, vastaat kuluista ja vastaat tulosta… Se on yrittämistä ja hyvin mahdollisesti myös onnistumista tai ainakin lähellä sitä.

Siinä kohtaa kun sinun työt siirtyvät työntekijöille, ei kaikki enää ole sinun käsissä, se se on sitä yrittämistä ja riski että siksi se myös jää on valtava.

Mitä sitten kun olet yrittänyt ja yrittänyt… Olet antanut oman nimesi pantiksi työstä jota on myyty, palvelusta jota on tarjottu ja se ei vain riittänytkään.

Varoitukset sana niille jotka nyt yrittämistä pohditte, lukeminen omalla vastuulla. No ei vaan, tämä on kuitenkin se toinen puoli, eli epäonnistuminen. Vaikea sana, pitkä ja monta erilaista kirjainta, mutta vielä vaikeampi myöntää tai tunnustaa.

Mikäli olet ottanut riskejä ja saat velkaa omaan niskaasi niin että alkaa elämä ulosoton kanssa, on seuraavaa luvassa.

Menetät luottotietosi, tämä ei sinäänsä kuulosta vielä niin pahalta mutta se tarkoittaa sitä että siitä hetkestä eteenpäin sulla ei ole armoa missään asiassa, sulla ei ole mahdollisuutta maksaa mitään laskulla, ei ole sellaista asiaa kuin luotto, autosi saa olla korkeintaan 4900€:n arvoinen jottei sitä ulosmitata, jos erehdyt jotain omistamaan joka jossain rekisterissä näkyy se on ulosmitattu ennen kuin ehdit kissaa sanoa, et tule saamaan perintöä, et veikkauksen voittoja, tilisi tarkistetaan säännöllisesti ja palkasta tietysti tehdään ulosmittaus.

Tähän sitten lisättäväksi tällaisia pikkuasioita, kuten se ettet saa puhelin- tai nettiliittymää, et sähkösopimusta, vuokralle pääseminen on hankalaa ja asuntoa et voi omistaa. Vakuutusta ei sulle välttämättä edes tarjota vaikka olisit valmis sen maksamaan vuoden ennakkoon.

Omalla kohdallani tämä kaikki on siis tarkoittanut sitä että kaikista sosiaalisista ympyröistä on pudottu kun ei yksinkertaisesti ole ikinä rahaa millä lähteä kenenkään mukaan missään käymään. Töitä on tarvinnut tehdä noin puolitoistakertainen määrä ihan vaan jotta saa huolehdittua pakolliset elinkustannukset ja uutta vaatetta on pystynyt ostamaan viimeksi kolme vuotta sitten. Eipä olekaan monia kalsareita mitkä olisi ehjiä.

Tämä on kuitenkin kaikki vain kosmeettista, kaikkeen tottuu. Kaikkein raskainta on se että kun vähän väliä arjessa törmäät siihen että olet se ihminen joka on epäonnistunut ja sulla ei ole oikeutta siihen että elämässä voisi kokea olevansa ihminen. Kaikkea muuta, kuten jälleen tämä päivä osoitti.

Miltä on tuntunut 12 vuosi?

Tämä kulunut vuosi on kaiken kaikkiaan nyt onnistunut, onnistunut yhteiskunnan osalta koska sen tehtävä lienee lannistaa tällaiset epäonnistujat jotka yrittävät uskoa että elämässä vielä asiat tulee olemaan paremmin.

Olen nyt alkanut uskoa että se oli tässä, ei tule parempaa päivää, en tule saamaan luottotietojani takaisin, enkä koskaan tule olemaan tavallinen kansalainen jolla olisi oikeus ihmisarvoon.

Tämän asian ymmärtäminen on ollut raskasta, ei ole ollut varaa käydä lääkäreissä ja kaikki on jäänyt hoitamatta. Viime talvena menetin kuulon toisesta korvasta pitkään jatkuneen paineen tunteen jälkeen ja tasapaino on ollut kadoksissa, lisäksi on näkö alkanut heiketä vauhdilla…

Nämä olisi sinäänsä olleet jo ihan tarpeeksi, mutta tähän päälle oli keväällä myönnettävä että se on nyt elämä pausella ja mies Burnoutissa, kesti aika pitkään päästä asioissa hoidon piiriin mutta onneksi se alkukesästä tapahtui, se olikin ihan viime tipassa sillä 12 vuoden takaiset ajatukset henkensä riistämisestä hiipivät mieleen ja veivät yöunet.

Olen kuitenkin saanut aivan supermahtavat psykiatrisen sairaanhoitajan sekä lääkärin joka on kuunnellut mua, on löytynyt lääkkeet ja saatu itsetuhoiset ajatukset kuriin, oma kiitoksena toki kuuluu myös omalle vaimolle joka on kannustanut apua hakemaan ja ollut tukena.

Mutta lopputulos on se että usko on sammunut ja toivo on kuollut, ei omalla kohdalla ole luvassa helpompaa ja ihmisarvoisempaa elämää. Tämä yhteiskunta odottaa ihmisten toimivan tietyllä tavalla epäonnistumisen kuten nyt esimerkiksi konkurssin jälkeen, olen nyt ajatellut että ehkä siis pitäisi alkaa myös elämään niin kun siihen yhteiskunta työntää…

Kun tekee konkurssin, olisi hirveän helppoa lopettaa työssäkäynti, aloittaa päihteiden käyttö ja kuolla pois. Vähintään ainakin toimia jotenkin lain rajamailla ja olla helvetin hämärä ja vähintään rikollinen.

Siihen en valitettavasti ole kyennyt, oman biologisen isäni alkoholismista olisi odotus ollut että tartutaan pulloon, se ei kuitenkaan ole ollut minun valintani, psykiatri ihmeitteli että etkö käytä edes mitään pillereitä, ei sekään ei ole mun juttu. Edes siihen itsemurhaan en ole tarttunut vaikka se nyt taas on kummitellut, mielummin hain apua.

Töitä olen tehnyt hulluna, nyt mietin että onko siinä mitään järkeä sillä tämä on peli jota en voi voittaa.

Rikolliseksi en kykene kun olen liian kiltti joten päädyin siis siihen että alan tätä 12 vuoden elinkautista avaamaan muutama sivu kerrallaan tänne blogiin ja toivon että vaikka en saisi sillä mitään muuta aikaan niin voisin edes helpottaa jonkun toisen epäonnistuneen elämää, sillä tiedän että en ole yksin.

Vaikka siis olen lannistunut niin en kuitenkaan luovuttanut, siinä on iso ero, ne ovatkin varmaan ainoita asioita joita omille lapsille jää perinnöksi, isän viisaudet…

Minun elämäni valo on omat lapset ja vaimoni, vaikka välillä on raskasta niin hän ei ole minua hylännyt… Ei vaikka vuoret olisivat järkkyneet, hänen uskonsa minuun ei ole loppunut.